Ajattelin alkaa pitää blogia laihdutuksestani, pyrkimyksestä päästä näistä ihravuorista eroon.
Minulla on todettu bulimia vuonna 2001 ja sillä tiellä menen edelleen. Joskus se tuntuu sairaudelta, joskus taas ainoalta pelastuskeinolta tästä kaikesta.
Halasin tänään 11-vuotiasta kummityttöäni ja järkytyin huomatessani, että olen kateellinen hänelle hänen lapaluistaan. Siitä miten ihanasti ne törröttivät.
Jäin kuuntelemaan mitä hän puhui ruokailustaan, miten aamupala on kupillinen teetä ilman hunajaa. Lounas kourallinen jäisiä viinirypäleitä. Välipalaksi ei mitään. Iltaruoaksi hänen oman kouran kokoinen annos kanaa ja hieman kasviksia. Vettä pitkin päivää.
Toisaalta tuli puistatus, koska lapsen ei vain kuulu syödä noin. Että mikseivät vanhemmat vahdi ja huolehdi paremmin?
Toisaalta iski kateus. Miksi minä en pysty samaan?
Tiedän, että meillä on huima painoero. Ja että minun kokoinen ihminen ei laidu säästöliekille menemällä. Mutta silti.
Psykiatrini määräsi minut aina lähtemään lenkille tai edes kävelylle, kun tekee mieli syödä epäterveellisesti. Ja juosta niin kauan, kunnes tarve helpottaa.
En tiedä tuleeko se auttamaan yhtään, mutta liikunnan lisääminen on hyväksi joten miksi sitä ei kokeilisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti